Meidän Juhannus meni tänä vuonna suoraan sanottuna päin persettä. Kaikki alkoi mennä pieleen jo itse asiassa ennen Juhannusta, torstai iltana, kun pikkukisumme Pörri karkasi.
Olimme siis mökillä, tai pojat oli ja minä olin vielä sorvin ääressä kaupungissa. Sisäkissamme Pörri,
joka kovin hanakasti tahtoisi olla ulkokissa, päätti näin Juhannuksen alla sitten testata ulkoelämää. Kisu livahti ovesta pihalle, eikä sitä sen koomin sitten näkynyt. Timo kertoi minulle tämän suru-uutisen varovasti, kun heräsin yövuoron jälkeen Juhannusaattona. Aatto menikin sitten tietysti kissaa etsiessä, aina siihen saakka kunnes kuume kaatoi minut petiin. Tämä kova kuume ja selkäkipu vei minut aina Kysiin asti, mutta se onkin jo sitten toinen tarina se... Hengissä kuitenkin selvittiin.
No, niin se vain sunnuntai-ilta koitti ja meidän oli pakko lähteä takaisin kaupunkiin. Ilman Pörriä. Raskain mielin lähdettiin, mutta ei ollut vaihtoehtoja kun kissasta ei ollut näkynyt jälkeäkään sitten torstain. Onneksemme Timon isä ja pikkuveli menivät mökille jo maanantai-iltana, ja kappas Pörrihän se hiihti mökin pihassa! Ei sillä tosin ollut aikomustakaan tulla sisälle...
Sitten pitikin ottaa kovat aseet käyttöön. Timon setä lainasi minkkiloukun, joka viritettiin Pörrille. Pörri on kovin perso ruuan perään, ja me tietty kuviteltiin että se menisi loukkuun, mutta turhaan kuviteltiin. Ei niin ei. Oli kuitenkin helpottavaa tietää että Pörri oli elossa, ja vieläpä suht hyvässä kunnossa.
Timon luonne ei antanut jättää asiaa sikseen, vaan me sitten ajeltiin tiistaina mökille kissaa etsimään. Alku näytti epätoivoiselta, mutta illalla yhdentoista aikaan pitkä odotus sitten palkittiin, kun Pörri tuli syömään mökin pihaan. Loukkuun se ei tietty mennyt, joten houkuttelu jatkui vielä keskiviikkona.
Keskiviikkona oltiin jo niin väsyneitä, että päätettiin ottaa kaikki keinot käyttöön. Insinöörimieheni väsäsi kissan kuljetuskopasta toisen loukun (oli muuten hieno!!!) ja loukkuihin pistettiin parasta kissanruokaa mitä maa päällään kantaa. Ja eikun odottamaan ikkunan ääreen... Keskiviikko-iltana odotus palkittiin JO kello 21, kun Pörri hiimaili mökin pihaan mutta ei sitten vahingossakaan mennyt loukkuun. Hermot alkoi olla tiukilla jo itse kullain, joten Timo päätti että me aletaan nukkumaan univelkojamme pois ja Pörri saisi itse tulla sisälle jos tahtoisi. Ei muuta kuin ulko-ovet sepposen selälleen, tuvan ovi kiinni ja yläkertaan menevä ovi auki. Ja kappas- klo 00.30 Timo herätti minut ja kertoi että joku juoksi yläkerran portaita ylös. Onneksemme tuo joku oli Pörri!
Harmittaa suunnattomasti että tästä kaikesta metsästystouhuista ei ole yhen yhtä valokuvaa... Oli nimittäin hauskan näköisiä virityksiä mökin pihalla... :D Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Se on pääasia.
